Galleria Uusitalo HARRI PÄLVIRANTA ”Huomioita suomalaisesta asekulttuurista” 3.6.2010–27.6.2010 Huomioita suomalaisesta asekulttuurista katsoo valokuvallisin keinoin suomalaista ase- ja ampumakulttuuria. Näyttelyn lähtökohtana on sen tunnustaminen, että kaikkinensa aseet ja ampuminen muodostavat varsin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita herättävän ilmiön.

Suomalaisten hallussa on yli 1,6 miljoonaa luvanvaraista asetta, joista pääosa on metsästys- ja harrastusaseita. Luvallisten aseiden lisäksi talojen kätköissä on koko joukko laittomia aseita. Arviot näiden määrästä vaihtelevat 20 000:sta ylöspäin. Suomessa on arviolta 2000–2500 ampumarataa, joista tosin vain osa on aktiivisessa käytössä.

Aseet herättävät sekä kunnioitusta että pelkoa. Aseisiin ja ampumiseen voi yhtäältä suhtautua järjellisesti ja analyyttisesti ja niin ollen aseiden hallussapidolle ja niiden käyttämiselle on helppo löytää mielekkäitä perusteluja: Aseet ja ampuminen ovat osa suomalaisen asekäsittelyn ja puolustushengen ylläpitämistä. Metsästys ja ampuminen ovat monille harrastuksia, joissa opitaan sosiaalisia taitoja ja kurinalaisuutta. Metsästämisen avulla ihminen kontrolloi riistan määrää.

Mutta aseiden hallussapitoa on syytä myös epäillä. Aseet ovat tappamiseen tai sillä uhkaamiseen tarkoitettuja välineitä ja sellaisina ne ovat uhka henkilökohtaiselle ja yleiselle turvallisuudelle. Vain harvalla aseella on selvä käyttöfunktio. Näin ollen aseen omistamisen voidaan nähdä kytkeytyvän identiteetin muodostamiseen ja muokkaamiseen sekä yksilön voimantunnon ja traditionaalisen miehisyyden performoimiseen. Ampuminen muodostaa ympäristöuhan, sillä moni ampumarata sijaitsee pohjavesialueella.

Aseiden kanssa kosketuksissa olemiseen liittyy kuitenkin myös edellistä vaikeammin artikuloitavissa olevia kehollisia tuntemuksia kuten voimakasta mielihyvän ja voiman kokemisen tunnetta. Kylmän metallin koskettaminen saattaa kiihottaa tai rauhoittaa. Toisia aseet ja ampuminen puolestaan kauhistuttavat – ampumisen äänet ja aseiden näkeminen saattavat aiheuttaa pelon ja vihan tunnetta sekä paniikkia.

Tarkoituksenani on pyrkiä visuaalistamaan näitä asekulttuuriin liittyviä outouksia ja ristiriitaisuuksia. Lähestyn suomalaista asekulttuuria dokumentaarin keinoin, jos kohta virittäen perinteistä havainnoivaa dokumentaarisuutta rakennetun dokumentaarin suuntaan. Ymmärrän toimivani kriittisen taiteen genressä, mutta en kuitenkaan halua tehdä visuaalisesti tuomitsevia kuvia. Täten projektini on eräänlainen kokemuksellinen, tiedollinen ja tunteellinen kohtaaminen suomalaisen asekulttuurin kanssa.

Kokonaisuus koostuu neljästä toisiinsa kytkeytyvästä luvusta. Yksinään luvut esittelevät tietyn verrattain koherentin ja rajatun näkökulman ase- ja ampumakulttuuriin. Yhdessä erilaiset lähestymistavat puolestaan virittyvät keskustelevaksi huomiokokoelmaksi, joka oudosti tihkuu yli ilmiasunsa.

Luku I - Kosketus.
Lähikuvia miehistä, jotka koskettelevat aseita huutokaupassa, ampumaradalla, kotona. Kosketuksen kautta mies kytkeytyy aseen voimaan ja viettelevyyteen. Miehisessä pelissä aseet näyttäytyvät fetisseinä ja eräänlaisina proteeseina, yhtäältä miehen kyvykkyyden laajennuksina, toisaalta luonnollistettuna osana hänen olemistaan.

Luku II - Ampumarata.
Ampumaradat ovat paikkoja, jotka ovat yhtäältä irti yhteiskunnasta – näillä metsäisillä alueilla saa tehdä sitä mitä muualla ei – mutta toisaalta ne näyttelevät mieskulttuurissa roolia, jossa suomalainen mies luonnon helmassa kiinnittyy sallittuun väkivaltaan ja sen kautta yhteiskunnan väkivaltaa ylläpitäviin rakenteisiin. Ampumaradat myös muodostavat eräänlaisen järjestelmän: ensiksikin niiden arkkitehtuuri ja tilasuunnittelu noudattaa tiettyjä periaatteita ja ne on sijoitettu tietynlaisiin paikkoihin, toiseksi radoilla vallitsee omaperäinen tarkoin säädetty käyttäytymiskulttuuri ja sosiaalinen järjestys.

Luku III - Jälki.
Valokuvan ja ammunnan sukulaisuus on kiinnostava: kummassakin ollaan keskeisesti tekemisissä jäljen tuottamisen kanssa. Luodinreikä on kuvan kaltainen painauma niin ihmisen ihossa, eläimen nahassa kuin alumiinilevyssäkin. Luotien koskettamat ja merkitsemät valokuvat tuovat kokonaisuuteen ruudin hajun. Teokset ovat valkoisia pohjustettuja valokuvia, joita on ammuttu.

Luku IV - Uutismuotokuva.
Uutisvirta ja toistuvat arkiset pienet mediaesitykset tuottavat “aseenkäytöllistä tavallisuutta”. Kun virran pysäyttää ja siitä poimii ampumiseen ja aseisiin liittyvät uutiset, niiden valossa suomalainen ampuma- ja asekulttuuri vaikuttaa lähinnä surulliselta, jopa tragikoomiselta. Kolme muotokuvaa koostuu kukin 1050:stä uutisesta, jotka on poimittu viime vuosien sanomalehdistä ja internetin uutissivustoilta.

Huomioita suomalaisesta asekulttuurista on osa Harri Pälvirannan Aalto yliopiston Taideteolliseen korkeakouluun tekeillä olevaa väitöstyötä, ja sen kolmas ja viimeinen taiteellinen produktio. Ensimmäinen oli vuonna 2007 valmistunut Hakatut (galleria Uusitalo 12/2007) ja toinen vuonna 2009 ensi kerran esillä ollut Playing Belfast (Kiasma 5/2009). Näyttelyä on tukenut Suomen kulttuurirahasto, Taiteen keskustoimikunta ja Alfred Kordelinin säätiö.