Olen Tampereella asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Teen pääasiallisesti piirustuksia ja maalauksia kankaalle, osassa teoksistani on mukana myös tekstiä. Välineinäni käytän useimmiten hiiltä sekä akryyli- ja öljyvärejä. Piirrän ja maalaan sitä mitä näen ja ajattelen, haistan ja maistan, kuulen ja tunnen. Maailma, joka on näin täynnä älyä ja älyttömyyksiä, kauneutta ja rumuutta, rakkautta ja vihaa, typeryyttä ja informaatiota on pohjaton kaivo taiteilijalle, jonka keitoksissa olennainen ainesosa on ihminen ja sen teot.

Minulle on tärkeää teoksen ajatus ja sisältö - tekotavat ja tekniikat ovat useimmiten alisteisessa asemassa näihin. Kuitenkin nautin ja haluan tehdä mahdollisimman visuaalisia kuvia. Tässä on pieni ristiriita, joka on toisaalta hyvin hedelmällinen. Se saa minut usein kuljettamaan ideoitani ja teosteni hahmoja pitkin koukeroisia reittejä, ennenkuin selviää mitä ja mistä ne kertovatkaan. Prosessi ei aina ole helppo ja joskus työt karkaavat alkuperäisestä ideasta hyvinkin kauas. Sisällön ja sanoman painottaminen vaatii karsimaan visuaalisia elementtejä pois, kun taas niiden korostaminen hajoittaa teosten tulkintaa. Huomaankin, katsoessani teoksiani taaksepäin, kulkevani idean ja visuaalisuuden välimaastossa välillä kallistuen jomman kumman suunnan puoleen.

Galleria Uusitalossa on esillä vuosina 2007-09 valmistuneita teoksia. Viime aikoina olen tutkinut eritoten liikkeen, ajan ja sarjallisuuden käsitteitä. Olen lähestynyt näitä aihepiirejä mm. teoksilla, jotka koostuvat useista osista. Moniosaisuudessa minua kiehtoo sen sisällölliset mahdollisuudet. Perinteisesti maalari kertoo yhdellä pohjalla kaiken oleellisen, vangitsee hetken joka on olennainen. Kuvasarjan avulla voidaan haastaa ja tutkia tätä asetelmaa, mutta myös sitä miten (ja mihin suuntaan) seinälle ripustettua kuvasarjaa pitää lukea. Työskentelen myös kahden pitkän maalaus-sarjan parissa, nimeltään "Miehet puhuvat tunteistaan" ja "99 Huonoa vitsiä kankaalle". Ensimmäinen perustuu saman kohtauksen/hetken toistoon, kaksi hahmoa kommunikoi toisilleen erilaisin merkein ja symbolein puhekuplissa. Hahmojen ilme on hyvin vakava, mutta kuplien sisällöt ovat tulkittavissa hyvin monella eri tavalla. Jälkimmäinen sarja, "99 Huonoa Vitsiä...", on taas installatiomainen kokonaisuus, joka koostuu lopullisessa muodossaan 99 eri osasta. Työt ovat nimetty omina numeroinaan sarjan otsikon alle, mikä antaa niille voimakkaan määrityksen. Riippumatta siitä mitä työ esittää, se on aina Huono Vitsi. Tämä asetelma antaa mahdollisuudet monenlaisten jännitteiden luomiseen teosten sisälle. Kaikkien teosten tekstit on kirjoitettu englanniksi, jotta niiden esittäminen myös ulkomailla onnistuu sujuvammin.

Liitteenä Anne Paldaniuksen teksti "Rivien välistä".

Rivien välistä

Tamperelaisen kuvataiteilijan Tuomo Rosenlundin uusimmat maalaukset eivät ole manifesteja maailman tapahtumista eivätkä dokumentteja taiteilijan omasta elämästä. Itse asiassa, niillä on enää vähän tekemistä fiktiivisen tarinan kerronnan tai ekspressiivisen itsetutkiskelun kanssa. Muutos on tapahtunut yhtä aikaa maalaustavan muutoksen kanssa. Rosenlundin vuoden 2005 teoksissa piirustus ja maalaus toimivat vielä samassa kuvatasossa piirustuksen luodessa struktuurin ja maalauksen tuodessa elävyyttä ja draamaa kuviin.

Piirustus on yhä vahvasti mukana Tuomo Rosenlundin kuvakielessä, mutta nyt uudella tavalla. Se ei ole välttämättä koko ilmaisua tukeva selkäranka, vaan pikemminkin symbolin kaltainen elementti, vastapooli vapaana riehuvalle värille, joka on vallannut runsaasti tilaa Rosenlundin uusissa teoksissa ja vienyt hänen ilmaisuaan maalauksellisempaan suuntaan. Teoksia leimaa uudenlainen visuaalinen leikki, joka selkeimmin näkyy mustavalkopiirustuksen ja vapaan ekspressiivisen maalauksen dramaattisena kohtaamisena samassa kuvassa.

Vielä vuosikymmenen puolivälissä Rosenlundin maalauksissa oli vahva eksistentiaalinen pohjavire, joka ilmeni hänen mieshahmojensa tavassa olla olemassa kuvan sisällä. Tyyni ja ilmeetön mies asetettuna eri tilanteisiin ei paljastanut mitään tunteistaan tai ajatuksistaan vaan jätti tulkinnat katsojan omien aistimusten varaan. Vuoden 2008 maalaukset sarjasta Miehet puhuvat tunteistaan näyttävät ensi silmäyksellä jatkavan samaa tematiikkaa, mutta lähempi tarkastelu paljastaa niiden monikerroksisemman sisällön.

Suomalaisen miehen peruspiirteenä on pidetty, että hän ei juurikaan puhu tunteistaan. Rosenlundin maalaussarjan perusolettamus, että toki miehet puhuvat, rikkoo jo alkuasettelultaan tämän kulttuurimme sinnikkäästi vaaliman kliseen. Naisen näkökulmasta ajatus on kiehtova – antaako Tuomo Rosenlund naisille mahdollisuuden kurkistaa miehen mielen syvimpiin sopukoihin ja löytää sieltä jotain, joka antaa selityksen miehisyyden arvoitukselle? Arvoitus pysyy kuitenkin ratkaisemattomana, sillä maalaukset eivät analysoi miehisyyttä vaan inhimillistä kommunikointiprosessia yleensä. Mielenkiintoista on, että Rosenlund, joka usein käyttää kirjoitettua tekstiä maalauksissaan, ei tällä kertaa anna helppoa väylää keskustelijoidensa ajatuksiin. Hän käyttää puhunnan välineenä tekstien sijasta kuvasymboleja, jotka kantavat erilaisia informaatiosisältöjä. Nyt teosten tulkintaan eivät riitä katsojan intuitiiviset aistimukset kuvasta vaan Rosenlund haastaa katsojansa eräänlaiseen semioottiseen peliin, jossa merkitykset avautuvat vasta tarkan sisältöanalyysin tuloksena.

Rosenlund kokee usein kamppailevansa idean ja visuaalisuuden ”hedelmällisessä ristiriidassa”. Tämän ristiriidan yhtenä ilmentymänä voidaan pitää teossarjaa 99 huonoa vitsiä kankaalle (2007), jossa Rosenlund korostaa yksittäisten maalausten luettavuutta ja teosten yhteensopivuutta sarjan temaattisen konseptin kannalta. Myös muissa viimeaikaisissa teoksissa, kuten neljästä maalauksesta koostuvasta My Next Painting (2008)–teoksessa, on selvästi aiempaa enemmän niin konseptuaalista leikittelyä kielen ja kuvan välisellä suhteella kuin ajallisuuden ja jatkuvuuden tarkastelua sarjallisen maalauksen keinoin.

Phenomena-sarjan maalauksissa vuodelta 2007 kuvataiteen historiasta tuttu kiista piirustuksen ja maalauksen vastakkainasettelusta on saanut Rosenlundin käsissä virkistävän ratkaisumallin: taiteilija sallii kahden erilaisen maailman liukua päällekkäin antamatta niiden kuitenkaan sekoittua toisiinsa. Kohtaaminen ei aina ole lempeä ja joskus maalaus näyttää tunkeutuvan väkivalloin viivan sekaan. Kolmen teoksen sarjakuvamaisessa kokonaisuudessa  Jolly Ride (Come with Us) (2008) taiteilija yllättää harmaassa kaupunkimaisemassa käyskentelevät jähmeät hahmot väripyrskähdyksellä, joka kiitää ohi kuin väriä tihkuva metrojuna jättäen häkeltyneet kaupunkilaiset ihmettelemään näkemäänsä. Saattaa olla, että Tuomo Rosenlundin omilla maalauksilla on samanlainen vaikutus yleisöönsä.

Teksti: Anne Paldanius, 2009