Pekka Hepoluhta näyttää vaihtelevan kahden genren, asetelmien ja maisemamaalauksen välillä. Hänelle itselleen isompi päätös on kuitenkin olla havaintomaalari. Asetelmat ja maisemamaalaukset ovat samaa havainnosta syntyvää asiaa. Niiden ero on se, että ne ovat erinäköisiä.

- En halua keksiä niitä asioita joita maalaan. Asenteeni asetelmaan eroaa maisemamaalauksesta siinä, että tutussa työhuoneessa pystyn ennakoimaan miten valo muuttuu ja voin laittaa maalattavaksi mitä huvittaa. Minulle asetelman ja maiseman maalaaminen ovat asioita jotka tukevat toisiaan ja vaikuttavat toisiinsa.

Hepoluhdan asetelmien esineet eivät muodosta harkittua sommitelmaa Cezannen tai Morandin tapaan, koska esineitä yleensä on vain yksi. Esineisiin ei liity symboliikkaa. Pyrkimys on vain luoda tilanne, jossa valo on keskeinen asia.

- Olen kokenut asetelmamaalauksen konventiot rasitteena, sen tavan jolla esineille luodaan merkityksiä ja että sitä kautta syntyy tarina. Minulle niillä esineillä ja aiheilla ei ole suurta merkitystä. Minulla on usein viehtymys sattumanvaraisen tuntuisiin maisemiin koska en halua kilpailla aiheen kanssa. Ehkä sama koskee myös asetelmia. Niukkuus on myös yhteistä. Vaikka maisemissa on enemmän elementtejä, niin kyllä niissä hierarkia on aika selkeä. Niissä on ehdotus, että voiko katsoa myös näin. Mielenkiintoni on enemmän kahden värin rajapinnassa tai jossain joka ilmaisee valoa. Joskus asetelmani näyttävät ihmeen naturalistisilta ja toisinaan taas niistä ei saa tolkkua mitä olen ylimalkaan katsonut. Siihen ei tehdessä tule kiinnitettyä edes huomiota.

Olen näkevinäni noista asetelmista mikä on missäkin maalattu, että niissä näkyy kulloisenkin työhuoneen valo, ja se valo tulee maalauksen aiheeksi. Sen esineen merkitys katoaa. Toisaalta valitset usein jotain nimenomaisia esineitä. Kiinasta toit tietynlaisen viinapullon. Mikä on se valintaperuste?

Kiinassa oli eksotiikka, niinkuin se, että taiteessa valitaan ihan erilaiset värit. Siihen ei osaa olla tarttumatta. Ulkomailla maalaan itseäni sisään siihen paikkaan. Minusta on kokemisen arvoista se prosessi jolla siirtyy maalaamalla paikan päälle. Se voi tuntua hullun touhulta mennä jossain Italiassa sisätiloihin maalaamaan samankaltaisia asetelmia kuin Suomessa. Silti se tuntuu kiinnostavalta. Samantien kun alkaa tekemään, huomaa että kaikki on toisin. Valossa tapahtuu ihan erilaisia asioita.

Et tunnu alleviivaavan yksilöllistä näkökulmaa, että vain minä löysin tämän asian. Et ole hakenut erikoista käsialaa.

Minusta havaintojen teko on kaikilla erilaista. Kohteet ovat mitä ovat, mutta viesti on se, että maalaan omaa katsettani ja katsoja tulkitsee työtä oman katseensa kautta.

Katsoja usein kiinnostuu ensin aiheesta.

Sen takia maalaankin mielellään kiinnostamattomia aiheita, jotta katsoja kiinnostuisi muusta kuin aiheesta ja luulen että moni ymmärtää sen oikein hyvin. Aihe on äkkiä ammennettu.

Sitten ovat nämä aiheesi, niinkuin leipä ja peltipurnukka. Siinä on taikatemppu, että näyttääpä erityisen hyvältä, kun et alleviivaa sitä leipyyttä.

Minua kiinnostavat sellaiset asiat, että jos on vaikka pullo, niin sen lasin tietyistä mineraaleista syntyy se miten valo tulee näkyviin. Ne on ne samat mistä tehdään väriaineet. Jos on leipä, niin se on maa-aineksesta. Että on joku vehnäleipä josta helähtää okra. Ne ovat samaa perua. Se vain ilmenee eri kautta.

Onko maiseman suhteen samanlaista?

On. Ihan samalla lailla. Mutta ei niinkään värisävyjen kautta vaan siitä miten aine käyttäytyy. Aineita nekin ovat millä maalaa.

Entä sommitelmat. Pistät jonkin pienen esineen kellumaan tyhjyydessä.

Usein jossain vaiheessa maalausta se ympäristö on tarkemmin määritelty, mutta työskentelyn edetessä vähennän ja vähennän siihen saakka mikä riittää. Kiinnostava on se raja, jonka jälkeen mitään ei ole jäljellä, on vain täysin kuollutta. Kuitenkin arvioin maalausta elävyyden mukaan. Haluan, että maalaus olisi mahdollisimman elävä. Joskus tietysti tulee poistettua liikaa, niin ettei mitään jää jäljelle.

Joskus noissa maisemissa on myös kohtia jotka jätät maalaamatta. Siellä on näkyvissä jokin isolla siveltimellä maalattu pohjasävy. Et kuitenkaan maalaa maisemaa niin, että maisema olisi isolla pohjalla yksi läntti. Enemmän näissä on ikkunan tuntu.

Ehkä keskeistä on että kuvapinta on jokin valittu maailma.

Maisemissa…

Ei se ole maisemissa sen mietitympää

Miten mietittyä se homma onkaan? Itse en maalatessani mieti yhtään mitään.
Mikä suhde siinä on että lähtökohtana on havainto, jossa haluat pitäytyä, ja sitten on sommitelma ja kuvansisäiset hierarkiat?

Ei minun havaintomaalauksessani suunnittelusta voi puhua. Päätökset liittyvät esimerkiksi siihen minkälainen hierarkia kuvaan tulee. Ehkä nekin ovat lähinnä mielialakysymyksiä.

Maalaat aika nopeasti. Olen ihmetellyt miten se on mahdollista löytää asiat kohdalleen niin nopeasti.

Se on valosta kiinni. Jokin asia pitää maalata nopeasti. Jos se ei onnistu, on tehtävä uudestaan. Jos maalaa asetelmaa työhuoneella, on yksinkertaista järjestää, että maalaa sen aiheen kerran ja maalaa uudestaan ja niin monta kertaa että siitä tulee jotakin, mutta niin tahtoo olla, että kaikki on aina tehtävä uusiksi.

Et juurikaan tee korjauksia.

No joskus, mutta harvoin. Ihanteena ajattelen että en korjaa. Usein se on kiinni lähtökohdasta. Jos ihan alussa saa aikaan jotain tarkkaa, vaikka jonkin kahden värin suhteen, niin on hyvät mahdollisuudet pysyä oikeilla jäljillä, mutta jos lähtee summittaisesti liikkeelle, niin todennäköisesti ajautuu johonkin kaaokseen jota voisi jäädä pyörittelemään loputtomiin. Ajattelen aika lailla valon kautta sen asian.

Lähdet liikkeelle yksittäisestä värisuhteesta. Et siitä, että kaikessa pitäisi olla sama tarkkuus

Katse kohdistuu johonkin. Tietysti auttaa, että muutkin asiat ovat sinne päin, mutta minusta tuntuu ettei niiden edes tarvitse olla. Ne voivat olla aika vapaasti. Se on sellaista aluetta, jossa katse kulkee vapaasti. Jos taltioisin kaikki kontrastit, maalaus ei olisi kuva minun katseestani.

Taidemaalari Markku Arantila haastatteli Pekka Hepoluhtaa tammikuussa 2008.